Sisar Rosa E-Book

Wilkie Collins

• Herausgeber: anamsaleem
• Kategorie: Gesellschafts- und Liebesromane
• Sprache: Englisch
• Veröffentlichungsjahr: 2018

Beschreibung

William Wilkie Collins (8 January 1824 – 23 September 1889) was an English novelist, playwright, and short story writer. His best-known works are The Woman in White (1859), No Name (1862), Armadale (1866) and The Moonstone (1868). The last is considered the first modern English detective novel. Born into the family of painter William Collins in London, he lived with his family in Italy and France as a child and learned French and Italian. He worked as a clerk for a tea merchant. After his first novel, Antonina, was published in 1850, he met Charles Dickens, who became a close friend, mentor and collaborator. Some of Collins's works were first published in Dickens' journals All the Year Round and Household Words and the two collaborated on drama and fiction. Collins published his best known works in the 1860s and achieved financial stability and an international reputation. During that time he began suffering from gout. After taking opium for the pain, he developed an addiction. During the 1870s and 1880s the quality of his writing declined along with his health.

Leseprobe

Sisar Rosa

Wilkie Collins

Translated by B. F. Salonen

.

"Hyvin, herra Guillaume; mitä uutta muutoin tänä iltana?"

"Ei mitään, tietääkseni, herra Justin, paitsi tuo neiti Rosan huomenna tapahtuva naiminen".

"Hyvin kiitollinen, kunnioitettava vanha ystäväni, niin hauskasta ja odottamattomasta vastauksesta minun kysymykseeni. Siihen katsoen että minä olen herra Danville'n palvelija, hänen, joka näyttelee tuota tärkeätä sulhasen osaa siinä pikku hääkomediassa, jota tarkoitatte, luulen voivani vakuuttaa teille, ilman loukkaamatta, että uutisenne on, mikäli se minuun koskee, mitä vanhinta laatua. Ottakaa nuuskaa hyppysellinen, herra Guillaume, ja suokaa minulle anteeksi, jos ilmoitan teille kysymykseni tarkoittaneen yleisiä uutisia, eikä niiden kahden perheen yksityisiä asioita, joiden taloudellisia etuja meidän on kunnia edistää".

"Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte semmoisella puheenparrella kuin 'edistää taloudellisia etuja', herra Austin. Minä olen palvelijana herra Louis Trudaine'lla, joka asuu tässä sisarensa, neiti Rosan, kanssa. Te olette palvelijana herra Danville'lla, jonka oiva äiti on saanut aikaan naimisliiton hänen ja nuoren emäntäni välillä. Koska molemmat olemme palvelijoita, ovat hauskimmat uutiset, mitkä meitä voi viehättää, ne, jotka koskevat isäntiemme onnea. Minulla ei ole mitään tekemistä yleisten asiain kanssa; ja ollen vanhan opin miehiä, pidän minä omien asioiden hoitamista pää-asiana elämässä. Jos meidän kotoiset, perheelliset asiamme eivät teitä huvita, niin sallikaa minun lausua mielipahani siitä ja toivottaa teille hyvin hauskaa iltaa".

"Suokaa anteeksi, hyvä herra, vaan minä en anna vähintäkään arvoa tuolle vanhalle opille, enkä voi kärsiä ihmisiä, jotka pitävät ainoastaan omista asioistaan. Kuitenkin minä, samoin kuin te, lausun mielipahani ja toivotan hauskaa iltaa; ja toivon löytäväni teidät korjaantuneena mielenlaadun, puvun, käytöksen ja ulkonäön suhteen, ensi kerran kun saan kunnian teitä tavata. Hyvästi, herra Guillaume, ja eläköön vähäpätöisyys!"

Tämä kahdenpuhe tapahtui kauniina kesä-iltana vuonna seitsemäntoista sataa kahdeksankymmentä yhdeksän, muutaman pienen rakennuksen edustalla Seinen joen rannalla, noin peninkulman päässä Rouen'in kaupungista. Toinen puhuja oli laiha, vanha, karmea ja rähjäpukuinen; toinen oli lihava, nuori, pöyhkiäkäytöksinen, sekä puettu sen aikakauden mitä loistavimpaan palvelijanpukuun. Todellisen keikariuden viimeiset päivät olivat lähestymässä koko sivistyneessä maailmassa; ja herra Justin oli, omalla tavallaan, pukunsa täydellisyyden suhteen elävä kuva tämän aikakauden hälvenevästä loistosta.

Vanhan palvelijan mentyä, seisoi hän muutaman hetken sangen ylpeällä katseella tarkastellen sitä pikku taloa, jonka edustalla keskustelu oli tapahtunut. Akkunoista päättäen se ei voinut sisältää enemmän kuin kuusi tahi kahdeksan huonetta kaikkiansa. Ei ollut tallia eikä ulkohuoneita, vaan oli sen sijaan rakennuksen toiseen päähän liitetty säilyhuone ja toiseen päähän matala, pitkä, kirjaviksi maalatuista laudoista tehty huone. Yksi tämän huoneen akkunoista oli jätetty ilman peitotta, ja tästä saattoi katsella huoneen sisään, jossa näkyi, jonkunlaisen ison kyökkipöydän päällä, kummallisen värisiä nesteillä täytettyjä pulloja, oudon-muotoisia kuparisia ja muunmetallisia tarvekaluja, sekä iso keitin-uuni ja muita esineitä, jotka kaikki selvään osoittivat huonetta käytettävän kemialliseksi työhuoneeksi.

"No jonkinlaisia, kun tuo morsiamemme velikin huvitteleiksen tuonlaisessa paikassa keittäen rohto-aineita kastikepannuissa", mutisi herra Justin, kurkistaen huoneesen. "Olen vähimmin arkatunteinen mies koko maailmassa; vaan se minun täytyy tunnustaa, etten tahtoisi meidän joutuvan yhteyteen naimisen kautta apteekkaritaidon harrastajan kanssa. Uh! Minä tunnen hajun saunan läpi".

Näin sanoen herra Justin käänsi inholla selkänsä laboratoriolle ja läksi astumaan joen varrella oleville kallioille päin.

Tultuansa ulos taloon kuuluvasta puutarhasta, astui hän viehättävää mäkeä ylös polvittelevaa polkua myöten. Päästyänsä korkeimmalle kohdalle, Seinen joen koko avara maisema kauniine viheriöine saarineen, raitarannikkoineen, kiitävine venheineen ja rantamajoineen siellä täällä, avautui hänen eteensä. Lännen puolella, jossa tasankomaa näkyi kaukaisempien joki-äyräitten takana, hehkui koko maisema laskeutuvan auringon ruskossa. Idän puolella pitkät varjot ja tummeamman valoiset välipaikat, karehtivassa vedenpinnassa värähtelevä kultaloisto, ja liikkumaton punainen tuliloisto majojen akkunoista, jotka heijastivat niihin sattuvia auringon säteitä, viettelivät silmää kauemmas ja kauemmas katsomaan, pitkin Seinen kierroksia, kunnes sitä viimein pysähytti Rouen'in tornit ja huiput ja laaja rakennusten ryhmä, sekä niiden takana perä-alana kohoavat metsäiset vuoret. Kaunis katsella kaikin aloin, oli tämä maisema melkein ylenluonnollisesti ihana nyt ilta-auringon loistossa. Ei mitkään sen viehätykset kuitenkaan vaikuttaneet mitään palvelijaan; hän seisoi haukotellen, kädet lakkarissa, oikealle tahi vasemmalle katsomatta, vaan tuijottaen suoraan eteensä pientä kalliossa olevaa koverrusta kohti, jonka takana jyrkkäys vähitellen alkoi. Tähän oli istuinpenkki asetettu, ja kolme henkilöä — vanha rouva, herrasmies ja nuori neitonen — istui siinä, katsellen auringon laskua ja siis selin herra Justin'iin. Lähellä heitä seisoi kaksi herrasmiestä, myös katsellen jokea ja kaukaista maisemaa. Nämä viisi henkeä vetivät yksinomaisesti puoleensa palvelijan huomaavaisuuden, niinkuin ei muita esineitä olisi ollut hänen ympärillään.

"Siinä ne vielä ovat", puhui hän itsekseen nurkumielisenä. "Rouva Danville samalla paikalla istuimella; minun isäntäni, sulhaismies, velvollisuuttaan noudattaen hänen vieressään; neiti Rosa, morsian, kainosti taas hänen vieressään; herra Trudaine, tuo apteekkitaidon harrastaja ja morsiamen veli, hellämielisenä häntä lähinnä; ja herra Lomaque, tuo meidän kummallinen talonvoutimme, virallisesti koko seuran jatkona. Siinä ne vielä todellakin kaikki ovat, käsittämättömällä tavalla kuluttaen aikaansa, äänettöminä katsellen tyhjää! Niin", jatkoi herra Justin, väsyneen tapaan nostaen silmänsä ja katsoen pikaisesti, ensin jokea ylös, Rouen'iin päin, sitten jokea alas, laskeutuvaa aurinkoa kohti; "niin, rutto heidät vieköön, ovat katselleet tyhjää, todellista, pelkkää tyhjyyttä, kaiken tämän ajan".

Taas alkoi herra Justin'ia haukottaa; ja, palattuansa puutarhaan, hän istuutui muutamaan lehtimajaan ja rupesi siinä malttavaisella mielellä nukkumatin kanssa kauppaa hieromaan.

Jos palvelija olisi astunut lähemmäksi niitä henkilöitä, joita hän oli kaukaa tarkastellut, ja jos hänellä olisi ollut hienompi tarkkaamisvoima, olisi hän tuskin voinut olla huomaamatta huomispäivän morsiamen ja sulhasen sekä heidän kummallakin puolella olevien seuralaistensa, siis kaikkien, olevan, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, jonkunlaisen salaisen ahdistuksen vaikutuksen alaisina, joka teki teeskennellyksi heidän keskustelunsa, heidän liikkeensä, ja vieläpä mielenilmauksetkin heidän kasvoissaan. Rouva Danville — hyvännäköinen, koreasti puettu vanha nainen, kirkkailla silmillä ja epäluuloisuutta tietävällä käytöstavalla — näytti sangen levolliselta ja onnelliselta niinkauan kuin hänen huomionsa oli poikaansa kiinnittynyt. Vaan kun hän kääntyi hänestä morsiameen, ilmautui levottomuus heti hänen kasvoihinsa — levottomuus, joka muuttui tyytymättömyydeksi ja vieläpä inhoksikin, milloin hän vaan katsoi neiti Trudaine'n veljeen. Samoin hänen poikansa, joka oli pelkkää hymyä ja onnellisuutta puhellessaan tulevan vaimonsa kanssa, muuttui nähtävästi käytöksensä ja katseensa suhteen, aivan niinkuin hänen äitinsäkin muuttui, milloin vaan herra Trudaine'n läsnäolo erityisesti veri hänen huomiotaan puoleensa. Vouti taas — tuo hiljainen, kuiva, laiha Lomaque, nöyrällä käytöksellään ja punareunaisilla silmillään — ei koskaan katsahtanut isäntänsä lankoon, ilman heti kääntymättä levottomasti taas toisaanne katsomaan, ja seisoi muulloin miettiväisenä, kaivaen reikää nurmikkoon pitkällä teräväpäisellä kävely-kepillään. Itse morsiamessakin, tuossa kauniissa, viattomassa tytössä, jonka käytös oli niin lapsekas ja arkamainen, ilmautui jonkunlaista lunnonkiihoitusta samoin kuin muissakin. Epäillys, ellei tuska, varjosti hänen kasvojaan ajoittain; ja kätensä, jota hänen rakastajansa piteli, vapisi hiukan ja kävi levottomaksi kun hän sattui katsomaan veljensä silmiin. Eikä kuitenkaan, kummallista kyllä, löytynyt mitään inhoittavaa, vaan päinvastoin paljo miellyttävää sen henkilön katsannossa ja käytöksessä, jonka läsnäolo näytti tekevän semmoisen kummallisen ahdistavan vaikutuksen hää-seuraan. Louis Trudaine oli tavattoman kaunis mies. Hänen katsantonsa oli erinomaisen ystävällinen ja lempeä; hänen käytöksensä viehätti vastustamattomasti suoralla, miehekkäällä lujuudellaan ja vakaisuudellaan. Hänen sanansa, milloin hän sattui puhumaan, näyttivät olevan yhtä vähän loukkaavaa laatua kuin hänen katsantonsa; sillä hän aukasi suutaan ainoastaan kohteliaasti vastataksensa niihin kysymyksiin, jotka suorastaan lausuttiin hänelle. Päättäen hänen surullisesta äänestään ja murheellisesta lempeydestä, joka tummensi hänen ystävällistä ja vakaista katsettaan, milloin tämä sattui hänen sisareensa, eivät hänen ajatuksensa olleet onnellista eikä toivoisaa laatua. Mutta hän ei niitä ilmoittanut; hän ei tunkenut salaista murhettaan, mikä se sitten lienee ollutkin, kenellekään seurakumppaneistaan. Vaikka hän oli kaino ja mieltänsä malttava, näytti kuitenkin hänen läsnäolossaan olevan jotain nuhtelevaa ja kolkostuttavaa, joka vaikutti ahdistavaisesti jokaisen häntä lähellä olevan mieleen, ja synkistytti hää-aattoa niin morsiamelle kuin sulhaselle.

Auringon painuessa vähitellen taivaanrannan taakse, laimentui keskuspuhe laimentumistaan. Pitkän äänettömyyden perästä oli sulhanen ensimmäinen alottamaan uutta puheen-ainetta.

"Rosa, rakastettuni", sanoi hän, "tämä ihana auringonlasku on hyvänä enteenä meidän avioliitollemme, se lupaa toista kaunista päivää huomiseksi".

Morsian hymyili ja punastui.

"Uskotko sinä todellakin ennusmerkkejä, Charles?" sanoi hän.

"Kultaseni", keskeytti vanha rouva, ennenkuin hänen poikansa ennätti vastata; "jos Charles uskoo ennusmerkkejä, ei se ole mitään naurettavaa. Olet kohta käsittävä asioita paremmin, kun tulet hänen vaimokseen, etkä arvostele hänen mielipiteitään pienimmissäkään seikoissa samoilla silmillä kuin yhteisen rahvaan turhia uskoja. Hänen vakuutuksensa on kaikissa asioissa niin vakavilla perustuksilla — niin vakavilla, että jo minä luulisin hänen todellakin uskovan ennusmerkkejä, niin varmaan pakoittaisin mieltäni myös uskomaan niitä".

"Minä pyydän anteeksi, madame", alkoi Rosa vavisten; minä vaan tarkoitin —"

"Rakas lapseni, niinkö vähän sinä tunnet maailmaa että luulet minun voivani tulla loukatuksi —"

"Antakaa Rosan puhua", sanoi nuori mies. Hän kääntyi äitiinsä näsäkkäästi, melkein kuin pilannut lapsi, näitä sanoja lausuessaan. Äiti oli katsellut poikaansa lempein ja ylpeilevin katsein tähän saakka. Nyt hän hämmästyneenä käänsi silmänsä hänestä; hän mietiskeli hetkisen osoittaen äkillistä hämmennystä, joka näytti olevan aivan vierasta hänen luonteelleen, kuiskasi sitten hänen korvaansa:

"Olenko minä moitittava, Charles, siitä kun koetan saada häntä sinua arvossa pitämään?"

Hänen poikansa ei ollut kysymyksestä milläänkään. Hän vaan lausui uudestaan karkeasti: — "Antakaa Rosan puhua".

"Ei minulla todellisesti ollut mitään sanottavaa", änkytti nuori tyttö, tullen enemmän ja enemmän hämille.

"Mutta sinulla oli!"

Oli semmoinen epäkohtelias tuikkaus hänen äänessään, semmoinen näsäviisaus hänen käytöksessään, näitä sanoja lausuessaan, että hänen äitinsä varottavaisesti nykäisi hänen käsivarttaan ja kuiskasi "Hsh!"

Voutimies herra Lomaque ja velimies herra Trudaine, katsoivat molemmat tutkivasti morsiameen, näiden sanojen tullessa sulhasen suusta. Morsian näytti enemmän peljästyvän ja hämmästyvän, kuin suuttuvan tahi loukkautuvan. Omituinen hymy pani kureille Lomaque'n sileän naaman hänen katsellessaan teeskentelevästi alas maahan ja tehdessään uutta reikää nurmikkoon keppinsä terävällä päällä. Trudaine kääntyi äkkiä toisaanne ja astui huo'aten pari askelta; palasi takaisin ja näytti rupeavan puhumaan, vaan Danville keskeytti häntä hänen aikomuksessaan.

"Anna minulle anteeksi, Rosa", sanoi hän; "minä olen niin luulevainen kaiken suhteen, joka vähänkään näyttää epäkohteliaisuudelta sinua kohtaan, että olin vähällä suuttua tyhjästä".

Hän suuteli morsiamensa kättä hyvin hempeästi ja herttaisesti, pyytäessään anteeksi; vaan hänen silmissään näkyi salainen mielenilmaus, joka oli ristiriidassa hänen käytöksessään näkyvän innostuksen kanssa. Ei kukaan muu sitä huomannut kuin tuo tarkka ja nöyrä herra Lomaque, joka taas hymyili itsekseen ja kaiveli yhä hartaammasti reikäänsä nurmikossa.

"Minä luulen herra Trudaine'n tahtoneen puhua jotakin", sanoi rouva

Danville. Kenties me saamme kuulla mitä hän oli aikeissa sanoa".

"Ei se ollut mitään, madame", vastasi Trudaine kohteliaasti. "Aikomukseni oli vaan omistaa itselleni tuo moite Rosan osoittamasta kunnioituksen puutteesta ennusmerkkien uskojia kohtaan, tunnustamalla, että minä aina olen kehoittanut häntä nauramaan kaikenlaiselle taika-uskolle".

"Te olisitte taika-uskon pilkkaaja", sanoi Danville, kääntyen äkisti häneen. "Te, joka olette rakentaneet laboratorion; te, joka olette kemian salaisten tietojen harrastaja, 'Elämän veden' etsijä. Kunnian sanallani, te hämmästytätte minua!"

Hänen äänessään, katseessaan ja käytöksessään oli pilkkaava kohteliaisuus, näitä sanoja lausuessaan, jotka hänen äitinsä ja myös voutinsa, herra Lomaque, täydelleen ymmärsivät selittää. Edellinen kosketteli taas poikansa käsivartta ja kuiskasi: "Ole varovainen!" Toinen tuli äkkiä hyvin totiseksi ja lakkasi kaivamasta reikää nurmikkoon. Rosa ei kuullut rouvaa Danville'n varoitusta, eikä huomannut muutosta Lomaque'ssa. Hän katseli veljeensä ja odotti iloisella herttaisella hymyllä hänen vastaustaan. Veli nyykäytti päätänsä ikäänkuin uudeksi vakuutukseksi sisarelleen, ennenkuin hän taas puhui Danville'lle.

"Teillä on jokseenkin haaveksivaiset ajatukset kemiallisista kokeista", sanoi hän tyynesti. "Minun työlläni on niin vähän yhteyttä sen kanssa, mitä te nimitätte salaisiksi tiedoiksi, että koko maailma saa niitä katsella, jos maailma luulee sen maksavan vaivaa. Ainoa 'Elämänvesi' minkä minä tunnen on levollinen sydän ja tyytyväinen mieli. Nämä molemmat olen löytänyt jo vuosia sitten, kun Rosa ja minä ensin tulimme kahden asumaan taloon tuolla alhaalla".

Hänen äänessään oli hiljainen murheellisuus, joka puhui paljoa enemmän hänen sisarellensa kuin sanat, mitkä hän lausui. Rosan silmiin tuli kyyneleet; hän kääntyi hetkeksi rakastajastaan, ja tarttui veljensä käteen. "Älä puhu, Louis, niinkuin aikoisit jättää sisaresi, sillä" — Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hän vaikeni äkkiä.

"Karsastelee pahemmin kuin koskaan ennen sinua siitä, että viet sisaren häneltä pois!" kuiskasi rouva Danville poikansa korvaan. "Ush! älä, Jumalan tähden, ole siitä milläsikään", lisäsi hän äkisti, nousten istuiltaan, ja katseli Trudainea selvästi osoittaen käytöksessään suuttumusta ja tuskastusta. Ennenkuin hän ennätti puhua ilmautui vanha palvelija Guillaume, ja ilmoitti kahvin olevan valmiina. Rouva Danville taas sanoi "Ush!" ja tarttui sukkelasti poikansa toiseen käsivarteen, tarjoten toista Rosalle. "Charles!" sanoi nuori tyttö, kummastuksella "kuin sinun kasvosi ovat punastuneet, ja miten käsivartesi vapisee!"

Danville hillitsi itsensä silmänräpäyksessä, hymyili ja sanoi hänelle. "Voitko arvata mitä, Rosa? Minä ajattelin huomispäivää". Puhuessaan hän kulki aivan lähitse voutia, matkallaan takaisin taloon naisten kanssa. Hymy palasi herra Lomaque'n sileisin kasvoihin ja omituinen valo välähti hänen punareunaisissa silmissään, alkaessaan uutta reikää taas kaivaa nurmikkoon.

"Ettekö tahdo käydä sisään, kahvia juomaan?" kysyi Trudaine, koskettaen voudin käsivartta.

Herra Lomaque säpsähti vähän ja jätti keppinsä pistettynä maahan. "Tuhansia kiitoksia, hyvä herra", sanoi hän; "saanko luvan seurata teitä?"

"Tunnustan tämän ihanan illan tekevän minut vähän vastahakoiseksi jättämään tätä paikkaa juuri nyt".

"Ah! luonnon suloisuus — minä tunnen tien samoin kuin te, herra Trudaine: minä tunnen sen täällä". Näin sanoen Lomaque pani toisen kätensä sydämensä kohdalle, toisella vetäen keppinsä ylös nurmikosta. Hän oli katsellut yhtä vähän maisemaa tahi laskeutuvaa aurinkoa kuin itse herra Justin.

He istuutuivat vieretysten tyhjälle penkille; ja sitten seurasi ikävä äänettömyys. Nöyrä Lomaque oli liian varovainen unhottaakseen paikkaa missä hän oli ja aloittaakseen uutta puheenainetta. Trudaine'n mieli oli kiintynyt luonnon kauneuteen ja hän oli hyvin vähän taipuvainen puhumiseen. Oli kuitenkin välttämätöntä, yleisen kohteliaisuuden vuoksi, sanoa jotakin. Tuskinpa itsekään tarkaten omia sanojaan, alkoi Trudaine jokapäiväisellä puheenparrella. — "Olen pahoillani, herra Lomaque, ettei meillä ole ollut enempää tilaisuutta tullaksemme paremmiksi tuttaviksi".

"Tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa", sanoi vouti, "kunnioitettavalle rouva Danville'lle siitä, että hän on valinnut minut saattajakseen tänne poikansa maatilalta lähellä Lyon'ia ja että hän sen ohessa on hankkinut minulle kunnian päästä tähän tuttavuuteen". Oli ikään kuin joku äkillinen räpytystaudin puuska olisi tapaillut herra Lomaquen molempia silmiä, hänen lausuessaan näitä kohteliaita sanoja. Hänen vihamiehillään oli tapana sanoa, että milloin hän vaan oli erityisesti teeskentelevä tahi erityisesti viekas, hän aina turvautui silmäinsä heikkouteen, ja vältti siten tuota kovaa viattomuuden koetetta, jossa täytyy katsoa vakaasti sen henkilön silmiin, jonka kanssa puhuu.

"Minua suuresti ilahutti, kuullessani teidän mainitsevan isävainajani nimeä, päivällisillä ollessamme, suurella kunnioituksella", jatkoi Trudaine, niinkuin hän olisi väkisinkin päättänyt pitkittää keskuspuhetta. "Tunsitteko hänen?"

"Minä olen välillisesti kiitollisuuden velassa teidän oivalliselle isällenne", vastasi vouti, "siitä asemasta, jossa nyt olen. Aikana semmoisena, jolloin varakkaan ja arvokkaan miehen puollussana oli tarpeen minua pelastamaan köyhyydestä ja häviöstä, lausui teidän isänne tämän sanan. Siitä lähtien minulla on, omissa pienissä oloissani, ollut menestystä, kunnes viimein kohosin herra Danvillen maa-tilan ylihoitajan arvoon".

"Antakaa anteeksi — vaan tuo teidän puheenne nykyisistä oloistanne kummastuttaa minua vähän. Teidän isänne, luullakseni, oli kauppias, aivan samoin kuin Danville'n isä oli kauppias; ainoa eroitus heidän välillä oli että toisella oli vastainen onni, ja toinen voitti suuren omaisuuden. Miksi siis sanotte nykyisen paikkanne olevan kunnianarvon teille?"

"Ettekö ole koskaan kuulleet?" huusi Lomaque, suurella kummastuksella, "tahi oletteko kuulleet, vaan unhoittaneet, että rouva Danville juurtaa alkunsa muutamasta Ranskanmaan ylimysperheestä. Eikö hän ole koskaan teille puhunut, niinkuin hän usein on minulle, että hän alentui lähtiessään vaimoksi miesvainajalleen, ja että hänen tärkein toivonsa elämässä on saada sukunsa (joka vuosia sitten on miespuolen haaralta mennyt sukupuuttoon) arvonimet muutetuiksi pojalleen?"

"Kyllä", vastasi Trudaine; "muistan kuulleeni jotakin tuosta, vaan en suuresti ottanut sitä huomiooni silloin, koska hyvin vähässä arvossa pidän semmoisia toiveita kuin ne, joista puhutte. Te olette eläneet monta vuotta Danvillen palveluksessa, herra Lomaque, oletteko —" Hän jäi hetkeksi miettimään, vaan jatkoi sitten katsoen suoraan voudin silmiin, "oletteko huomanneet hänessä hyvän ja lempeän isännän?"

Lomaque'n ohuet huulet näyttivät sulkeutuvan vaistomaisesti, ikäänkuin hän ei aikoisi enää koskaan puhua. Hän kumarsi — Trudaine odotti — hän vaan kumarsi taas. Trudaine odotti kolmannen kerran. Lomaque katsoi hetken aivan vakaasti Trudaineen; sitten hänen silmänsä alkoivat taas tulla heikoiksi. "Teillä näyttää olevan joku erityinen syy", huomautti hän hiljaa, "jos sallittaneen minun niin sanoa ilman loukkaamatta, kysyäksenne minulta tätä".

"Minä puhun suoraan, mistään huolimatta, kaikkien kanssa", jatkoi Trudaine; "ja vaikka olette vieras, tahdon puhua suoraan teidänkin kanssanne. Tunnustan minulla olevan erityistä syytä kysyä tätä teiltä, — joka syy koskee mitä kalliimpia ja arjimpia asioita". Viimeisiä sanoja lausuessaan hänen äänensä vapisi hetken, vaan hän jatkoi vakaasti: "Alusta alkain, siitä lähtien kun liitto syntyi sisareni ja Danvillen välillä, katsoin minä velvollisuudekseni ilmoittaa peittelemättä omia tunteitani; omatuntoni ja tunteeni Rosaa kohtaan kehoittivat minua ilmoittamaan suoraan ajatuksiani viimeiseen saakka, vaikka tämä suoruus harmittaisi tahi loukkaisi muita. Kun ensin jouduimme rouva Danville'n tuttavuuteen, ja kun minä ensin huomasin että Rosa suosiollisesti otti vastaan hänen poikansa kohteliaisuuksia, kummastuin minä, ja vaikka minun täytyi ponnistaa henkeni voimia, en voinut salata tätä kummastustani sisareltani".